Enkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin lattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.
»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»
Olisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä sai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta ja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle kallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.
»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän julkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin onko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne nyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen majesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»
Astahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä hänen selittämätön käytöksensä merkitsi.
»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.
»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte, herra de Lesperon?»
Olin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten hänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa kuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön sellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen seuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin typerän näköisenä.
»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.
»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte vielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa, kapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne seurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan sikäläisessä tuomioistuimessa.»