Sokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon viheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa kättään estääkseen minua.
Hän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli suorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin rajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut heikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten hänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.
»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava sekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän saa!»
Vihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä, ja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut sätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin todennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei Castelroux olisi tullut väliin.
Mutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kuten Mordieu, Sangdieu ja Po' Cap de Dieu, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan ruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla peräytymään.
Chatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin, kasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.
Vasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme matkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti mielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.
»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur», huomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle koko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä nyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön tähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.
Kerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle, että olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen yksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut siihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän epäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus samoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui hän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että sydämestäni miellyin häneen.
»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.