»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä ilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen herra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos hän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä, niin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra kreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi. Osaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan ja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin ollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra puheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä jonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä suoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»
Luja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä puheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen. Mutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti olkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.
»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra puheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka vajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin tekemään se.
»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten halveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä tarpeellista.»
»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä — jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö ole Marcel de Bardelys!»
»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä narrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»
Pääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin toiveeni.
»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa tämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne. Rukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»
He ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se seikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan tekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään tarvittiin.
Käyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti käytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan. Mieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että minut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden kuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.