»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»
»Nimittäin?»
»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla Toulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan, ennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»
»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista, joka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte näyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte vankilassa muutamia viikkoja?»
Hänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus tyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen aiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.
»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai hänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti saavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani — parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja toivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti käsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata Pariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»
Hän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon valaisemaan, lasiseen kupukattoon.
»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui pahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä. »Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette, monsieur?» kysyi hän.
»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin ne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen mairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn, kasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt kiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.
»Miserable!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut syyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas sillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi oikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen? Mutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut Bardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs herrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa, monsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut puhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka voisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut ketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»