»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen ja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen kerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä siellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja pyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»
En riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka hyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa maanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos loppua ei voitaisi välttää.
Sitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta olin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta tuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt tehdä reippaammin ja iloisemmin.
XIII
YHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ
Castleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään sellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen tiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä ollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille. Rohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla vielä oli, haihtuivat nopeasti.
Päätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää Castelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle itselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja lisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.
Tehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun huomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää kohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima kasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja. Sitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten toinen, ja vielä toinen.
Hypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen ikkunani ääreen kuuntelemaan.
Kun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot olivat suosionosoituksia.