Mieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja ensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta ajatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla hetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli vasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana toivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan, velttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi Toulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta sunnuntai.
Palasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn vartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.
Oli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä tervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.
»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»
Pyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä seisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan sai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.
»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.
Mutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oli
Mironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.
»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan oli sata kysymystä.
»Po Cap de Dieu!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä viisaasti, kun toin sinut tänne.»
»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et ilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de Bardelysin luokse?»