Tuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken kuulemani hälinä ja huudahdin:
»Onko kuningas jo saapunut?»
»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä?
Kuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»
Silloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen tuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani, merkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin häntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin vankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin edestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa, jollaista en ollut luullut enää kokevani.
Puolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.
»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa edes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»
»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin koskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan määräys.»
Ajoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen majesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska hänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.
Minut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa kun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin pieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto ja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä tai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun päin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten ikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan käsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.
Hän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli poistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä kääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.