»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»
»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.
He olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.
»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin armahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen kuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka ilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt rukoilen teitä hänen puolestaan.»
Oliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta vetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja tuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin intohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain lausui:
»Tiedätte hinnan, lapsi.»
»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy, sillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!» Sitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi, kun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne naimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa, niin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty Lesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»
Kuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.
»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne jäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»
»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.