»Mon Dieu!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan. »Tietääkö kuningas?»
»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista seikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle jalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle, mitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua mestauslavalle huomenna!»
»Scelerat!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen äänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot sinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen leveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen kiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui hilpeä chevalier de St. Eustache.
Hän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin kiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.
Kreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.
»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»
»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.
»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin.
»Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»
Sanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä kävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon, kapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.
Samassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri, näin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja vanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen, kasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja Castelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään. Rohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua tällaisissa oloissa.