Mielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta, säikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia varjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä kirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin parkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä sekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten liittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin lakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni. Pääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani oli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja heidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.
»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he vaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa vastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille ylenkatsettani purskahtamalla nauruun.
»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi käydä heikoksi.
Vastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten ruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille, jolta olin sen lainannut.
»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä jalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos kurja henkesi on sinusta kallis!»
»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette rangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää seisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle anteeksi!»
»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan, etten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin palvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi esiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.
»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari teistä tulee mukaani!»
Sitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä lakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti siistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin masentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin kenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat asiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä yönä.
Kun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin tuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen esikoisensa ruumista.