Hän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen. Hän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina pelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut täydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi kamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen ja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt ymmärtämään paljoakaan.
Piiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän kiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta. Mutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni, ja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa hinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan siima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan ihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan edessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni, kun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa. Hän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti, mutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille, jättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne kainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.
Kun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka häntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten olen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä pieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys; itse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta puolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.
Aamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain järjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.
»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä koira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna tämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»
»Armollinen herra!» hän parkui. »Misericorde, monseigneur!»
»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö varten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi luotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi, lihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä tavoin? Sangdieu, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit puhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä koira! Sinä kurja lurjus!»
»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne tähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»
»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin, kurja?»
Hän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi, jota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.