GANYMEDEEN LÖRPÖTTELY
Ennen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen taloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen lukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan, minkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut lainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka eräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi de Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja saavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut siihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut Castelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta, ja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.
Aioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle lörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin tuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse Roxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika ja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen takaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja kasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä ajassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun hän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni kihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui kadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa, kalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten seurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei voinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten hän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä masentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.
Nyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja myöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä poistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän piti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui nähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti voittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.
Hänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa olivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni vastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi minut väkisinkin.
Rodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin hillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle sopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään tavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli kädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti murahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin huoneeseen.
Taloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä, sillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani. Yksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta Rodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän huomannut mitään muuta.
»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen on kunniaksi —»
Viimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut hänen hyvinruokittuun ruhoonsa.
»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!» kiljaisin.