»Mort Dieu!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette oikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi kuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä äskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja — vaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt moiseen hommaan?»
»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta — halusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän saakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos saadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen kapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»
»Diable!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»
»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia vapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan metsästäessään kapinallisia.»
»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.
»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat, jotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»
»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta herrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme hänet luopumaan verirahoistaan.»
»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn», vastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel de l'Epée!»
Nousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle, kun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun äänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle. Epäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin kuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma, että ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin sanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet hänet Toulouseen.