»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni. Ei, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen liian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää hillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta tällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!» huusin, työntäen oven auki. »Gilles!»
»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.
»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!» komensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua pihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen — Lavédaniin.»
XVIII
ST. EUSTACHE ITSEPÄISENÄ
Kun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut — tai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa — Chatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani kaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni, osoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun nimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota olin tullut voittamaan omakseni.
Mutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli kaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.
Tulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme voineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen toimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta vaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi voineet tulla sopivampaan aikaan.
Pihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas asteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja pilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa ja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin sielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja ylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.
Heidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus hiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä todellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut lakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta myöskin oman ruumiini verhoon nähden.