Gilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään jalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain silmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.
Menin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä alentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen kaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys, joka kiukuttaisi ylevämpää sielua.
»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache», aloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan kummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla täällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte te toimivan täällä — poliisina.»
»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli heräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti, ikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja hänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua oli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa hänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan silmänsä maahan kysyi:
»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi nimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili minua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä huomaavammin.
»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne täällä.»
Häneltä meni suu auki.
»Haluatteko —?»
»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen määräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui voimatonta vihaa.
»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys, ja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain kuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan sinetinvartijalle.»