»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta en suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava sinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta, ja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy toimenpiteeni.»
Niin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.
»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi, pudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni sisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava — ymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»
Hänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja melkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen korttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.
»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään, chevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.
»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois toisten kuuluvilta.
»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä röyhkeämmäksi kuin minä.
»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä, »että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra de Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne perättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei varakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»
Hän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.
»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille herrasmiehille», hän ivasi,