Hän luki pienen tutkielmansa uudelleen ja arvosteli sitä aivan vieraana. Hän kykeni siihen, sillä sillä ei enää ollut vähintäkään tekemistä hänen itsensä kanssa. Ei se ollut huonompi kuin ne sadat samantapaiset selvitykset samantapaisista asioista, joita hän oli lukenut. Mutta miksi se oli kirjoitettu ja ennen kaikkea miksi se oli painettu? Tarvitsiko ihmiskunta sitä vähimmässäkään määrässä? Veikö se kulttuurin kehitystä kukonaskeltakaan eteenpäin? Oliko tämän tutkimuksen tekemisellä todellista merkitystä ainoallekaan elävälle olennolle häntä itseään lukuunottamatta?
Ei, ei hänen kirjoitelmansa kestänyt noin juhlallisia kysymyksiä. Toisenlaatuiseen kysymykseen se ehkä saattoi vastata myöntävästi, kysymykseen, merkitsikö se menestystä hänen omalle tieteelliselle uralleen. Kaikki kutistui henkilökohtaiseksi, likinäköisen pieneksi asiaksi.
Ja oliko hänellä lopulta tarpeeksi auktoriteettiuskoa, että se tunnustus, jonka hän ehkä saisi, merkitsisi hänelle jotakin! Pitikö hän kyllin suuressa arvossa noita arvostelijoita, tieteen poroporvareita, jotka luokittelivat ihmisiä julkaistun painoarkkimäärän mukaan? Tuskallisesti jännittynyt ylpeys kivisti hänen rinnassaan, ja hän tunsi, että kiitos ehkä loukkaisi häntä. Vaikka hän olikin köyhä, oli hän kyllä rikkaampi kuin mitä aavistivat ne, jotka nyt kiinnittäisivät häneen huomiota muutamien merkityksettömien painosivujen vuoksi.
Hän pisti eripainoksen kirjahyllyyn. Sen selkä oli ohuena viivana muitten, paksujen niteitten välissä; hän oli lisännyt keskinkertaisen maailmankirjallisuuden satoja hyödyttömiä kirjanselkäpeninkulmia yhdellä millimetrillä. Ja hän on jatkava, hän on liittävä koko elämänsä vaivalloisella työllä millimetrin millimetriin, kappaleen kappaleeseen puolihyviä julkaisuja. Miksi? Ehkä saavuttaakseen jonkinlaisen tieteellisen kuuluisuuden, johon hän ei edes pyrkinyt.
TIETEILEMINEN.
Hän oli tehnyt selvän runoilijastansa, runo runolta. Hän tiesi, mitä kirjoja hän oli lukenut, hän tiesi niiden naisten nimet, joita hän oli rakastanut. Hän oli seurannut häntä teille, joita arasteleva ei koskaan olisi uskonut löydettäviksi; ja hän oli sisimmässään hävennyt vaaniskellessaan kauan sitten kuolleitten kauan sitten sammunutta elämää. Kuinka hän aina tunsikaan, että tällainen ei ollut kunniallisen miehen työtä, tällainen tonkiminen, tällainen pitkäsorminen mykkien salaisuuksien, köyhänä lepattavan sydämen jo vuosisadan sammuneen tuhkakasan kaiveleminen. Kuinka tympäisikään häntä pohjimmaltaan tällainen utelias toisen pyhän omaisuuden sorkkiminen. Miksi iloksi? Historiallisen totuudenvaatimuksen vuoksi. Ah. olihan ihmiskunnan tuhantisissa elinvuosissa paljon olennaisempaa, joka ei koskaan tullut tutkituksi, Jumalan kiitos, ja joka juuri sen vuoksi vielä omisti arvoituksellisen valtansa.
Runoilijan oman itsensä vuoksi, hänen teostensa ymmärtämyksen vuoksi? Ei, kuta enemmän hän repi, kuta enemmän hän tiesi, kuta enemmän tutki, sitä heikommin ja heikommin soivat ne laulut, jotka kerran olivat valloittaneet hänet kokonansa. Hän oli yhä enemmän tullut ymmärtämään, että niistä runoilijoista, joita syvästi rakasti, heistä ei mielellään kirjoittanut tiedettä. Kuinka välittömästi hän nauttikaan täysin vieraasta runoilijasta, vieraasta maasta, vieraasta ajasta, joka vain säkeittensä hehkulla poltti hänen sydäntänsä.
Loogillisen nautinnon vuoksi? Niin, pikemminkin niin. Hän oli saanut melkein luonnonvastaisen nautinnon nähdessään, miten se tapahtuma tuotti sen runon, miten se säe paljasti runoilijan juuri äsken lukeneen erään aikoja sitten unohdetun lentokirjasen, jonka hän oli kaivanut kirjastosta esiin. Tunsi jonkinlaista iloa nähdessään sen mielikuvituksen tynkämäisyyden, jonka orja hänen runoilijansa oli niinkuin hän itsekin, ja sen ajatusten, tunteitten, rytmien, sointujen säälittävän rajoittuneisuuden, josta vahvinkin kärsi. Mutta oliko tämä ohut, veretön hekuma mitään vaihdettavaksi hänen rikkaimpien vuosiensa rikkaimpien nautintojen uhriin?
Mutta nyt hän ymmärsi — ja hän tunsi itsensä puoliksi petturiksi —, että vain oman itsensä vuoksi hän työskenteli tällä tiellä. Vain sen vuoksi, että monet ennen häntä olivat tehneet samoin ja saaneet arvonimiä ja kunniaa ja mahdollisesti myös paikan elämästä poimiskelemalla tällaisia tietoja eräästä vainajasta. Niin kai pitikin olla, ja ehkä häntä itseään kunnioitetaan todistuksilla ja yhteiskunnallisella asemalla, kun hänen kaikki pienet keksintönsä kerran kerätään kirjanpainajan huolenpidosta kokonaisuudeksi. Hänen omatuntonsa kapinoi sitä menettelyä vastaan, jonka hän oli valinnut päästäkseen elämässä eteenpäin. Hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut tulla kelpo työmies todellisen elämän palvelukseen, hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut tulla mies, joka olisi tuonut oikean lisän yhteiskuntatyöhön ja siitä olisi saanut kunniallisella tavalla palkkansa.