Hän kulkee tänä iltana hiljaisia katuja, alas Linnankujaa, joen vartta, lehmustietä, kohti siltaa, joka lepää, hautoo kammitsoidun putouksensa yllä.
Kaikki on hiljaista, vain akkunoiden valot puhuttelevat häntä. Ne ovat kuin pimeän kiiltomadot: kimmellystä, hohdetta, jota matelevat, iljettävät madot kantavat. Pienet maanalaiset olennot, jotka ahnaasti vaanivat pientä valoparkaansa, mikä heille on suotu.
Waernin ikkunassa on valoa; hän istuu siis kuten tavallista työpöydän ääressä ja yrittelee tylpällä järjellänsä hankkia itselleen kuolemattomuuden. Jacob on näkevinänsä hänen punatukkaisen tyytyväisyytensä tuloksen. Waern kuuluu niitten joukkoon, jotka aina ovat tyytyväisiä, hän kuuluu niihin vapahdettuihin, joiden luo ei ainoakaan epäilys voi tunkeutua. He ovat täydellisesti vakuutettuja siitä, että he ovat erikoisesti kutsuttuja ja valittuja. Hänen mielestään on antiikin maailmankulttuurilla ollut oikeastaan vain yksi tehtävä: antaa hänelle tilaisuus esittää sen näytelmien kuoron kehitys.
Arkeologi Lindillä on tulta. Sen keltainen loiste muistuttaa miehen luonteesta; sen räikeä valoliekki hohtaa suoraan hänen uroteoistaan. Mikä on hänen työnsä määrä? Tallata maahan sairaalloinen, köyhä toverinsa ja kilpailijansa, joka saa tullakseen toimeen uurastaa opetustunneilla päivät ja kirjoittaa yöt. Mutta Lind se piirtää vakaasti ja julkeasti löytöjänsä, ryyppää itsensä professorin ystävyyteen ja vie voitonseppeleen kotiinsa. Hän saa omalletunnolleen elämän, tuo toinen on sortuva.
Somzeliuksen ikkuna paistaa kuin valoreklaami. Hän on ympäröinyt itsensä kaikilla loistavan uran tarpeilla: muutamilla nuorilla ihailijoilla, jotka loruavat, ja vaikenevalla naamarilla, jonka suupielet ovat maata kohti. Sillä lailla hän rakentaa rauhallisena ja varmana asemaansa, josta hän kerran on julistava viisautta yli maan.
Ja tuossa loistaa paratiisin kammio, hänen, joka henkisesti näpistellen eläviltä ja kuolleilta lyö kokoon teostansa; ja tuossa välkkyy pienen pohjoismaisen kielentonkijan työpaja, mekaaninen tehdas päättymättömiä taulukkoja varten, jotka ovat arvottomampia kuin paperi, jolle ne painetaan.
Jacob kulkee kotiinpäin. Hän katsoo omaan ikkunaansa, joka on pimeänä ja tuijottaa kuin tyhjä silmäkuoppa. Minkä arvoinen on se mies, jonka tapana on tuolla oleilla? Hän näkee itsensä istumassa kirjoituspöydän ääressä, likinäköisenä poimiskelemassa värssyjänsä, iskemässä sieltä täältä fraasin, ja rakentelemassa pieniä leikkipinoja toisten ajatuksista ja omista päähänpistoista. Petosta sielläkin, missään ei muuta kuin petosta.
Silloin hän ymmärtää, että häneenkin on tarttunut sama kulkutauti, joka on tuhonnut niin monet hänen sukupolvestaan, rikki-järsimisen, paljastamisen, likaamisen tahto. Hän muistaa oireet. Ensiksi ylimielisyys, joka on rakennettu kuin puutteelliseksi itsepuolustukseksi kaikkia itsesyytöksiä vastaan. Sitten rauhaton, levoton kritiikki kaikkea kohtaan, mikä sattuu hänen silmäänsä. Ja nyt lopuksi puhkeaminen, sekä oman että toisten tieteellisen työn kuohuva inho. Hänestä se näyttää kuin hyvin organisoidulta vapaamuurariudelta, henkisesti vajavaisten ihmisten salaiselta järjestöltä. Siihen seuraan kutsutaan jäseneksi jokainen, joka ei kelpaa todelliseen työhön. Menona on pieni loitsujen honotus opiskeluhuoneessa, noituuden julkaiseminen järjestöaikakauskirjassa ja, miekkonen, arvoasteissa korotetuksi tuleminen.
Hän kapuaa huoneeseensa ja vajoaa kirjoitustuoliinsa työlamppua sytyttämättä.
Hän kauhistuu sitä, minkä tuleman pitää, kriisinjälkeistä tautia, apatiaa, välinpitämättömyyttä kaikesta. Hän tuntee sen hiipivän ruumiiseen, lamauttavan jäsenet, ajatuksen, tahdon. Pimeässä huoneessaan, sammutetun lamppunsa ääressä on hän istuskeleva ja kuolleesti hymyillen mietiskelevä toisten hääriväistä intoa. Parempi on antaa käden kuihtua kuin kohottaa se tähän armottomaan kamppailuun. Parempi on antaa ajatuksen tylstyä kuin terittää sitä näihin halveksittaviin kerskailuihin. Parempi antaa lampun olla sammuksissa kuin antaa sen valaista näitä — —