Ei, hän ei saa sallia tämän hiipivän ruton päästä herraksensa. Vaikka hänen tieteellinen työnsä sisältäisikin petoksen hänen omissa silmissään ja teeskentelyä toisten silmissä, oli se kuitenkin työtä; ja hän tietää, että yksin ainainen, tasainen, kestävä työ voi pelastaa hänet työn halveksunnasta. Olkoonkin, että kaikki näyttää hänestä huiputukselta. Hänen on pakottauduttava uskomaan, että hän uskoo sen arvoon. Hänen on pakottauduttava uskomaan sen arvoon.
Hän sytyttää lamppunsa ja tuijottaa kirjaansa. Ja hänen ikkunanaukostaan sädehtii taas kuten sadoista muista ullakkokammioista valokimppu hiljaiseen, uneen vaipuneeseen kaupunkiin — valomerkki, joka näyttää kertovan kadun kulkijoille, että nuori tutkija on tieteellisessä hurmassaan unohtunut työpöytänsä ääreen pitkäksi yöksi.
ERAKKO.
Pitkän yön oli Jacob istunut Ribbingin kammiossa, ensi kerran kahden tämän synkän, luoksepääsemättömän miehen seurassa. Jacob oli puhunut, toinen oli ollut vaiti. Hän oli pimeässä nurkassansa istuen ja piippuansa imien kuunnellut vieraansa tunnustuksia silmissä lempeä, melkeinpä isällinen katse. Hän oli hymyillen, mutta ilkkumatta, ottanut vastaan tämän arkailemattoman avomielisyyden, ja tuntui kuin hän olisi alakuloisesti nauttinut kuullessaan nuoren itsensäkiduttajan rajuja hyökkäyksiä itseään ja Jumalaa ja maailmaa vastaan.
Nyt tunkeutui harmaa kajastus verhojen läpi, ja kuin lyönnistä heräten Jacob huomasi, miten oli paljastanut oman sisimpänsä tuolle mykälle, hautovalle muukalaiselle. Hänet valtasi äkillinen häpeä ja viha, hänestä näytti tuon toisen huulilla väreilevän ivaa.
— Nyt olet nähnyt minut alastomana, hän puhkesi, olet kai nyt tyytyväinen, voin siis mennä.
— Kuten tahdot, vastasi toinen, ja hänen äänensä muuttui suruiseksi.
Mutta enhän ole käyttänyt väärin avomielisyyttäsi.
— Sinun kasvosi paljastavat sinut. Sinä naureskelet hiljaa istuessasi itse suojassa kolossasi ja saadessasi heittää onkesi ja kalastaa sieluja. Minut olet jo pyydystänyt, minulla ei ole enää mitään annettavaa.
— Ikävää, että noin käsität keskustelumme.
— Mutta miksi et sinä anna itsestäsi hituakaan, et kynnen mustasen vertaa. Sinä olet ryöminyt varjossa koko ajan, näen sen nyt, sinä olet siirtynyt huoneen pimeimpään kolkkaan.