Pekkala: Ei, ota sinä ensin, sinäpä siinä suuremman työnkin olet tehnyt.
Leiniö: Tässä ei tule kysymykseen kumpi enemmän tai vähemmän on tehnyt. Mutta koska tahdot, niin olkoon menneeksi! Rajalan onneksi! (Juotuaan vääristää pahasti suutaan.) Äh! Sinä pyhä yksinkertaisuus! Siinä liemessä on siunausta. Ihan hiuksissa kihajaa ja suonissa sihajaa. He, koeta sinäkin, se ei ole akkain sukanpesuvettä.
Pekkala (Juo, on läkähtymäisillään): Voi pi-i-ru se-e v-vie aivot sekaisin.
Leiniö: Ha, ha, ha, enkö sitä sanonut! Mutta kun tottuu niin harjaantuu, sano entinen äijä. (Juo.) Siitä saamme oivallista tavaraa, kun lisäämme pari saavillista vettä. Nyt on meillä pitkiksi ajoiksi känninkiä. Ota vielä kulaus ja sitten lähdemme saaliinemme kotiin.
Pekkala (estellen): En, en ota enää. Tuntuu jo pääni olevan täysi. Jos vielä otan, en pääse paikaltani liikahtamaan.
Leiniö (johon väkevä viina alkaa vaikuttaa): Mitä, aijotko estellä silloinkun tarjolla on. Kallista pois vaan, ei sitä aina ole tällaista saatavissa. No älä siinä mulkoile, juo pois vaan!
Pekkala (naurahtaen): Ha, ha, haa! Mutta kuka meidät sitten kotiin laahaa, kun tulemme aivan äälättömäksi.
Leiniö: Huoli sinä siitä — kyllä herra omistaan huolen pitää! (Laulaa rallittaa; on jo tuntuvasti päissään):
Ja mamma se sanoi että ah voi voi,
Kun liekutti lullani laitaa.
Mikäkän maailman koijari, oi
Mun pojastani tulla taitaa.
Pekkala (On innostunut maistelemiseen ja on tuon tuostakin kallistanut ankkuria; hänkin on jo hyvin humaltunut): Ha, ha, ha! Vai sanoi äitisi sillä lailla.. (Nousee vaivaloisesti ylös.) Äh! Kuuleppas nyt kampraati! Eiköhän sitä jo olisi aika lähteä niinkuin kotiinpäin koettamaan…