Pekkala: Olkoon menneeksi.
(Lyövät kättä ja maistelevat.)
Leiniö: Kyllä kai me sentään lähdemme kotiin. Haeppas sinä, hyvä mies, pyssymme tuolta Pirunkiven takaa, minä vuolen uuden tapin tähän reijän suulle.
Pekkala: No, kyllähän minä…
(Menee hoiperrellen kallion taa, jonne kaatuu suurella ryminällä ja jää paikalleen makaamaan.)
Leiniö (vuolee tappia):
Koijari olen minä ollutkin
Ja koijaaman mun pitää…
Äs… per… hyvin se näyttää pystyvän ihmisen lihaan… hyi olkoon. Ha, ha, ha, Pekkala aikoi antaa puukosta… aika eläin se Pekkala. (Lyö tappia kiinni.) Kas niin. (Nousee kovin juopuneena.) Oh, oh! Kovin se tukkaan tuikahtikin. Kuinkahan sitä tästä oikein päästään. — Mutta mihin hiivattiin Pekkala jäi? (Menee kallion taa.) No, voi sun tallukkamatin saapas! Täällä poika on kaikessa rauhassa Abrahamin helmassa. (Kiskoo jalasta.) Hei Pe-ek-ka-la ku-i-inka se oli ko-ko-ti-mat-kan ka-ka-nssa. (Pekkala mörisee jotakin.) Oletpa tainnut veliseni, parhaimman osan valita. — Mitähän, jos seuraan esimerkkiäsi… iltakin taitaa jo olla käsissä. Samapa se on missä nuorimies yönsä viettää. — Siirräpäs vähän koipiasi mies. (Heittäytyy pitkälleen.) Ohhoo-hoo… noin käsikaulassa vaan… hy-v-ää y-yö-tä Pe-k-ka-la.
(Vähän ajan kuluttua nukkuvat.)
Rajala (tulee): Ei minä en saa rauhaa. Sydämeni läpättää kuin hylkeennahkainen tupakkakukkaro. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Tämä päivä on kirottu päivä. Koko maailma haisee helvetin kärylle ja pirut ympärilläni viheltävät…