(Ottaa risukimpun ja menee perälle vasemmalle.)
Rietu (yksin): Voi hyvä Jumala sentään; mikähän meidät lopulta sentään perii? Jos kuinka koittaisin sitä estää tällaista syntiä tekemästä, niin ei se auta; kuuroille korville lankeaa aina pyyntöni. Voi, voi, tuntuu niin vapisuttavankin tuolta sydänalastani.
Rajala (Huutaa): No etkö sinä saaperin ämmä pääse sieltä, muuten…
Rietu: Tulen… tulen… tulenhan minä ihan tässä tuokiossa. Voi hyvä isä armahtakoon meitä vaivaisia syntisiä!
(Menee perälle vasemmalle.)
Leiniö: Ha, ha, ha! Kaikkia sitä näkee ja kuulee, ennenkuin kuolee. Nyt Pekkala, meillä on kala koukussa, emmekä sitä laske käsistämme. Ole sinä täällä hetkinen, minä otan selvää missäpäin se herrasväen viinakanuuna on… Eikös se ollut Rajala, tuo äijä?
Pekkala: Oli, oli, Rajala se oli.
Leiniö: Odotahan nyt, tulen pian…
(Menee perälle vasemmalle.)
Pekkala (yksin): Aika vekkuli tuo Leiniö. Kala koukussa; kun ei vaan itse joutuisi koukkuun. — Hm! Vai on Rajala ruvennut viinan keittoon, enpä olisi uskonut jos joku olisi sanonut. Kummaa, kun niin rauhassa on saanut olla, etteivät ole linkkuun pistäneet. — Vallesmannissa ehkä on syy. Sehän se onkin sellainen lihavan laiska, joka ei viitsi paljon metsiä juoksennella. — No, onhan se hyvä niinkin, jos on toisinkin. (Tähyää.) Mitenhän kauas se Leiniö mahtoi mennä. — Kas, siinähän se tuleekin.