On toisinaan tullut mieleeni, että tekisi parhaimman palveluksen nykyaikaiselle arvostelulle se, joka määrittelisi Shakespearen ja Swedenborgin väliset suhteet. Ihmishenkeä hämmentää aina eräs kaksinaisuus: se vaatii järkeä ja se vaatii pyhyyttä ja on yhtä levoton, kun toinen tai toinen näistä puuttuu. Vielä ei ole ilmestynyt niiden yhdistäjää. Jos kyllästymme pyhimyksiin, on Shakespeare turvamme. Toki opettaa vaistomme meille nopeasti, että olemisen kysymys, kysymykset: mistä? mitä? ja minne? ovat ratkaistavat ennen kaikkea muuta — ja että näiden kysymyksien ratkaisu on tavattavissa jossakin ihmiselämässä, eikä missään kirjassa. Joku näytelmä tai runoelma vastaa ainoastaan lähenteleväsi ja välillisesti niihin, kun taas Moses, Menu, Jesus pyrkivät suoraan niiden ratkaisuun. Siveellisen tunteen ilmapiiri on ylevyyden ilmapiiriä, jonka rinnalla kaikki aineellinen suurekkuus ja upeus kutistuu kuin vähäpätöiseksi lastenleikiksi, mutta joka kuitenkin aukaisee kelle poloiselle tahansa, jolla vaan on järkeä, kaikkeuden portit. Melkeinpä kuumeisella kiireellä valtaa se ihmisensä. Tai Koraanin kielellä lausuttuna: "Jumala sanoi: taivas ja maa ja kaikki, mitä niiden välillä on, luuletteko te, että loimme teidät leikillä ja ett'ette enää palaa meihin?" Siveellinen tunne on tahdon valtakuntaa ja valliten ja elähyttäen tahtoa, joka on persoonallisuuden tyyssija, näyttää se pukevan kaikkeuden persoonan haamuun.
"Sua elämän vallat kaikki kumartaa,
Ne ei vain sun, vaan sua ne kaikki on."
Kaikki ihmiset tottelevat hurskasta. Koraani eroittaa eri luokkaan ne, joiden luonto on hyvä ja joiden hyvyys voi vaikuttaa toisiin, ja julistaa juuri tämän luokan olemisen tarkoitukseksi: toisilla luokilla on osansa olemisen juhlasta ainoastaan siksi, että ne seuraavat tätä sen saattueena. Ja persialainen runoilija huudahtaa tämänlaatuiselle ihmiselle:
"Uljaasti viettämään käy elämän juhlaa! sä kutsun sait — muut vain sun kanssas pääsee!"
Tämän luokan etuoikeutena on päästä luonnon salaisuuksien ja rakenteen perille jotakin toista korkeampaa tietä kuin kokemuksen. Kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, että ihminen oppii kokemuksen kautta, sen sanotaan erinomaisen teräväjärkisen ihmisen aavistavan ilman kokemusta. Arabialaiset kertovat, että Abul Khain, mystikko, ja Abu Ali Seena, filosofi, kerta keskustelivat keskenään ja heidän erotessaan sanoi filosofi: "Kaiken minkä hän näkee, tiedän minä," mystikko taas: "Kaiken minkä hän tietää, näen minä". Jos vaadittaisiin selittämään tällaista välitöntä näkemystä, johtaisi vastaus siihen sielunominaisuuteen, jota Plato nimitti muistelemiseksi ja jonka bramiinit ovat sulkeneet sielunvaellusoppiinsa. Kun sielu on syntynyt useat kerrat tai kuten hindut sanovat: "on vaeltanut olemisen taivalta tuhannet kerrat uudestaan syntyen" ja nähnyt olemisen täällä maanpäällä ja taivaissa ja syvyyksissä, niin ei ole olemassa mitään, josta se ei olisi saanut tietoa; eipä ihmettä siis, jos se kussakin yksityisessä tapauksessa voi johtaa mieleensä sen, minkä se ennakolta jo tiesi. "Koska kaikki asiat luonnossa ovat yhteydessä keskenään ja suhtautuvat toisiinsa, ja koska sielu ennakolta on tuntenut kaiken, niin mikään ei estä ihmistä, joka on muistanut tai, kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, oppinut yhden ainoankin asian, itsestään johtamasta mieleensä kaikkea entistä tietoaan ja tämän yhden tietonsa nojalla löytämästä kaikkea muutakin, kun hänellä vaan on rohkeutta ja kun hän ei uuvu kesken tutkimuksissaan. Sillä kaikki tutkiminen ja oppiminen on muistelemista." Kuinka paljoa enemmän vielä, jos hän, joka tutkii, on pyhä ja jumalainen henki! Sillä ollen yhtä laatua kuin alkuhenki, jossa ja josta kaikki oleva on, liittyy ihmishenki kevyesti kaikkeen olevaan ja kaikki oleva siihen: ne sulautuvat toisiinsa; ja ihmishenki on täydellä myötätunnolla läsnä olevan rakenteessa ja laeissa.
Taival on vaikea, salaperäinen ja kauhujen saartama. Muinen sanottiin tämmöistä hengentilaa haltioissaan olemiseksi tai loveen lankeamiseksi — sielun irtauminen ruumiista kohotakseen ajatusten maailmaan. Kaikki uskon historia sisältää jälkiä pyhien miesten haltiotilasta — autuas tunne, mutta ilman ilon värähdystäkään, vakava, yksinäinen, vieläpä raskaskin, "yksinäisen pako yksinäisen luoksi", sanoo Plotinos; "mystis", silmien sulkeminen — siitä sana mystikko. Sokrateen, Plotinoksen, Porphyriuksen, Böhmen, Bunyanin, Foxin, Pascalin, Guionin ja Swedenborgin haltioittumiset johtuvat heti mieleen. Mutta yhtä nopeasti johtuu mieleen tätä tilaa seuraava epämukava mielentila. Tämä autuus tulee kauhuna ja järkyttää vastaanottajansa mielen. "Se runtelee tämän multamajan" ja saa ihmisensä mielipuoleksi tai antaa hänen hengelleen semmoisen väkivaltaisen suunnan, että se vaikuttaa heikentävästi hänen arvostelukykyynsä. Tapauksiin, joissa uskonnollinen valaistus ilmenee kirkkaimpanaan, sekoittautuu aina jotain sairasta, huolimatta siitä kohottavasta vaikutuksesta, mikä sillä epäilemättä on henkisiin voimiin. Täytyneekö siis korkeinta hyvää seurata ominaisuus, joka heikentää ja halventaa sitä? —
"Vie tottakin se saavutuksistamme korkeimmista syvyyden, voiman ominaisuuttemme."
Sanoisimmeko, että säästeliäs luontoäiti antaa mitan ja painon mukaan ainoastaan niin paljon maata ja multaa kuin tarvitaan ihmiseen, mutta ei hituistakaan enempää, menehtyköönpä sitte vaikka johtajaansa vailla oleva kansa? Siksipä maksoivatkin Jumalan miehet tietonsa mielipuolisuudella tai kärsimyksillä. Jos haluat puhdasta hiiltä, rubiinia tai timanttia tehdäksesi aivot läpihohtaviksi, niin ovat ruumis ja jäsenet jäävät sitä karkeammiksi: porsliinin sijasta astiasavea, savea tai mutaa.
Uudempina aikoina ei ole esiytynyt silmiinpistävämpää tapausta tämmöisestä sisäänpäinkääntyneestä hengenlaadusta kuin Emanuel Swedenborg, syntynyt Tukholmassa 1688. Tämä mies, joka aikalaistensa silmissä oli henkiennäkijä ja haaveilija, eli epäilemättä ainakin yhtä todellista elämää kuin kukaan muu ihminen hänen aikanaan, ja nyt kun hänen päiviensä kuninkaalliset ja ruhtinaalliset Fredrikit, Kristianit ja Braunschweigit ovat häipyneet unohdukseen, alkaa tieto hänestä herätä tuhansien tajunnassa. Kuten on laita suurten miesten, näytti hän kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi olevan kuin yhdistetty useammista henkilöistä — ikäänkuin puutarhoissa nuo jättiläishedelmät, jotka ovat valmistuneet neljän viiden yksityisen kukan yhtymisestä. Hänen luontonsa on pukeunut avarampiin puitteisiin ja sillä on suuruuden etuudet. Kuten on helpompaa nähdä taivaan kuvun heijastus suuressa pallossa, vaikkapa sitä siinä pilaisikin joku halkeama tai vamma, kuin vedenpisarassa, samaten suursuuntaiset ihmiset, semmoiset kuin Pascal tai Newton, vaikkapa heitä häiritsisikin joku liioiteltuisuus tai mielettömyys, ovat meille suuremmaksi avuksi kuin sopusuhtaiset keskinkertaiset henget.
Hänen nuoruutensa ja kasvatuksensa eivät voineet olla muuta kuin epätavallisia. Hänenlaisensa poika ei voinut vihellellä ja tanssia, vaan kulki kaivaa purastellen kaivannoissa ja vuorissa ja tutkiskellen kemiaa, optiikkaa, fysiologiaa, matematiikkaa ja astronomiaa löytääkseen kuvia, jotka voivat vastata hänen monipuolista, laajasisältöistä mieltään. Häntä voi sanoa oppineeksi jo lapsena ja sai hän kasvatuksensa Upsalassa. Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana nimitti Kaarle XII hänet asessoriksi vuoritoimikuntaan. 1716 jätti hän neljäksi vuodeksi kotimaan ja kävi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Saksan yliopistoissa. Hän suoritti 1718 Fredrikshallin piirityksessä loistavan mestariteon insinöörinä kulettaen kuninkaan käytettäväksi kaksi sotalaivaa, viisi alusta ja yhden purjeveneen maitse noin neljätoista englanninpenikulmaa. 1721 matkusti hän läpi Europan tutkiakseen vuorikaivantoja ja sulatusuuneja. Hän julkaisi 1716 kirjansa "Daedalus Hyperboreus" ja työskenteli tästä lähtien seuraavat kolmekymmentä vuotta sommitellen ja julkaisten tieteellisiä teoksiaan. Samalla intoisalla voimalla antautui hän tutkimaan teologiaa. 1743, kun hän oli viidenkymmenenneljän vuoden vanha, alkoi hänessä se, jota nimitetään hänen hengenvalaistuksekseen. Kaikki hänen metallurgiansa ja taitonsa kulettaa maitse laivoja häipyi nyt tähän henkiseen innostukseen. Hän ei enää julkaissut mitään tieteellisiä kirjoja, luopui kaikista käytännöllisistä toimistaan ja antautui kokonaan laajojen teologisten teostensa kirjoittamiseen ja julkaisuun, jotka painettiin joko hänen omalla tai Braunschweigin herttuan tai jonkun muun ruhtinaallisen henkilön kustannuksella Dresdenissä, Leipzigissä, Lontoossa tai Amsterdamissa. Myöhemmin erosi hän asessorintoimestaan, mutta tätä tointa seuraava palkkio maksettiin hänelle koko hänen loppuikänsä. Hänen virkatoimensa olivat saattaneet hänet läheiseen tuttavuuteen Kaarle XII:n kanssa, joka monessa asiassa kysyi hänen neuvoaan ja suuresti kunnioitti häntä. Sama suosio tuli hänen osakseen Kaarle XII:n seuraajankin puolelta. Valtiopäivillä 1751, sanoo kreivi Höpken, olivat parhaimmat finanssiasioita koskevat kirjoitelmat lähtöisin hänen kynästään. Ruotsissa näyttää hän saavuttaneen yleistä huomiota. Hänen harvinaiset tietonsa ja käytännöllinen kykynsä, joihin tuli lisäksi hänen maineensa henkien näkijänä ja hänen ihmeelliset uskonnolliset tietonsa ja lahjansa, sai kuningattaria, aatelisia, kirkonmiehiä, merikapteeneja ja muita tulemaan hänen puheilleen satamissa, joissa hänen tapansa oli käydä monilla matkoillaan. Papisto sekaantui jonkun verran hänen uskonnollisten teostensa maahantuontiin ja julkaisuun, mutta vallassaolijat näyttävät suosineen häntä. Hän ei koskaan ollut naimisissa. Hän oli hyvin vaatimaton ja ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset, hänen ravintonaan olivat leipä, maito ja kasvikset, hän asui huoneustossa, joka sijaitsi avarassa puutarhassa, hän kävi useammat kerrat Englannissa, jossa hän ei näytä saavuttaneen mitään huomiota oppineen eikä ylhäisen maailman puolelta; Lontoossa hän kuolikin 29 p. maaliskuuta 1772 halvaukseen kahdeksantenakymmenentenäviidentenä elinvuotenaan. Hän kuvataan Lontoon-ajoiltaan hiljaiseksi, papillisen näköiseksi mieheksi, joka mielellään joi teetä ja kahvia ja oli lapsirakas. Kun hän oli täydessä samettipuvussaan, kantoi hän miekkaa, ja aina liikkuessaan ulkona oli hänellä kädessään kultakahvainen keppi. Löytyy hyvin jokapäiväinen kuva hänestä vanhanaikuisessa takissa ja peruukissa, mutta hänen kasvoillaan on siinä haaveksiva, harhaileva ilme.