— Mutta se juuri ei ole lainkaan varmaa, että hän muistaisi meidän osoitteemme. Hän ei ole milloinkaan ennen käynyt Helsingissä. Ja hänen tulostaan tänne kirjoitti hänen isänsä ja pyysi että olisimme asemalla vastassa sillä ja sillä junalla. Oi, mikä skandaali! Voi, minun päätäni, minun päätäni, nyt se minun päänsärkyni taas alkaa!
Rouva Lacksonin hermot olivat nähtävästi täydelleen lopussa. Hän nousi sohvalta ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla.
— No, mutta sanokaa nyt edes, lapset, mitä meidän pitää tehdä! Te kun aina olette niin viisaita.
— Äiti rauhoittuisi nyt, eihän vielä mitään ole tapahtunut, sanoi Elvi.
Ja Nisse jatkoi:
— Odottakaamme ainakin, kunnes Mairen omatunto herää. Eihän hän voi koko yötä istua Fazerilla.
— Maire istuu mieluummin Palatsikahvilassa, oikaisi Elvi kuivasti.
Hovineuvoksetar pysähtyi kesken kävelyhän.
— Älkää nyt aina Mairea soimatko! Olen varma siitä, että hän on ihan oikeaan aikaan tullut asemalle, mutta Kyllevi itse on varmaankin taas tehnyt jotain huomiotaherättävää, hypännyt alas junasta sen ollessa täydessä vauhdissa tai jotain muuta samankaltaista. Häneltä voi odottaa mitä hyvänsä. Minä en todellakaan jaksa ymmärtää Edvardia, mitenkä hän saattoi lähettää tytön yksin niin pitkälle matkalle.
— Äidin ajatukset Kyllevistä eivät ole liioin korkeat, selitti Nisse hymyillen Launolle, — sen jälkeen kuin Kyllevi kerran, kun äiti ja tytöt saapuivat Joutsenlahteen, tuli heitä asemalle vastaan puolikesyllä varsalla, joka sitten kuormineen päivineen lähti juoksemaan hurjaa vauhtia yli ojien ja peltojen, koska se pelästyi äidin sinipunaista parasollia.