— Voi miten tyttäret täälläpäin rakasta isänmaatamme sentään ovat maakalaisia! huoahti Ensio Vaahti itsekseen. — Kunpa nyt vain istuisi raitiovaunussa Helsingissä. Silloin olisi lupaava silmäkurtiisi ilman muuta tiedossa!
Ensio Vaahti sytytti savukkeen ja rupesi ajattelemaan Helsingin neitosia… Hän oli komean näköinen, tummatukkainen ja vilkassilmäinen nuorukainen — osakuntansa onnistuneimpia kavaljeereja. Ainakin omasta mielestään hän oli sangen vastustamaton naisten hurmaaja. Siksi Courths-Mahleria lukevan neidin ilmeinen välinpitämättömyys saattoi hänet huonolle tuulelle.
Hän imi hartaasti savuketta ja murjotti nurkassaan.
Samassa juna pysähtyi jollekin asemalle. Ensio Vaahti ei ikkunastaan nähnyt aseman nimeä, mutta pieni ja vaivainen se hänestä oli.
Vaunun ovi avattiin kolisten, ja sisälle ryntäsi nuori ylioppilasneitonen kantaen kapsäkkiä sekä hänen jäljestään harmaaviiksinen ja komearyhtinen herra, joka kantoi painavaa koria.
— Täällähän on tilaa, pappa! huudahti tyttö ja paiskasi kapsäkkinsä sohvalle vastapäätä Ensiota.
Vanha herra asetti korin ylös verkkohyllylle ja silmäili kriitillisesti ympärilleen.
— Tämä on tupakkavaunu, tyttöseni, huomautti hän.
— Kittiä minä siitä, pappa kulta, huudahti tyttö. — Sitä parempi vaan, niin eivät laahaa tänne kirkuvia kakaroitansa. Ei mutta hyvästi nyt, isäukko, juna lähtee tuossa paikassa. Hyppää alas nyt vaan ennenkuin se lähtee käyntiin, muuten taitat koipesi. Kyllä minä toimeen tulen, älä ole ollenkaan huolissasi. No, hei nyt vaan, ja sano terveisiä mummulle ja Liisulle ja renki-Kustaalle ja…
Tyttö muiskautti äänekkäästi herraa poskelle ja työnsi hänet ovesta ulos.