Juna lähtikin kohta liikkeelle, ja tyttö heilutti nenäliinaansa ulos ikkunasta, kunnes asema jäi näkyvistä. Sitten hän istuutui paikalleen ja rupesi järjestelemään matkatavaroitaan.
Ensio Vaahti oli, samaten kuin muutkin vaunussa-istujat, seurannut peittelemättömällä mielenkiinnolla äskeistä kohtausta. Nyt hän kuitenkin vasta sai tilaisuuden tarkastella tyttöä lähempää.
Helkkari sentään, hänhän oli oikein sievä tuo pikkuinen! Silmät loistivat, huulet olivat houkuttelevan purppuranväriset ja poskipäät punoittivat. Tummanruskeat kiharat pilkistivät esille ylioppilaslakin alta. Mikään kaunotar hän kriitillisen medisiinarin mielestä tosin ei ollut — nenä oli hieman liian lyhyt, leuka liian tarmokas ja luja nuorelle tytölle — mutta hän näytti somalta ja miellyttävältä ja tyttömäisen terhakalta. Hänen hipiänsä oli tuore ja maalaisen raitis, kädet kuitenkin vähän liian voimakkaat ja punaiset.
Ensimmäisen vuoden ylioppilas, päätteli Ensio Vaahti, viime keväänä koulunpenkiltä päässyt, tuskin seitsemäätoista vuotta vanhempi tyttönen.
Oiva makupala, saakeli soikoon!
Tyttö nousi seisomaan nostaakseen matkalaukkunsa sohvalta verkkohyllylle.
Ensio ponnahti nuolena ylös.
— Saanko ehkä luvan tarjota apuani, neiti?
Nyt tyttö vasta huomasi hänen läsnäolonsa ja loi häneen nauravan silmäyksen.
— Voi, älkää turhia vaivautuko, jaksanhan minä nyt tämän tämmöisen yksinkin.