Hän nosti laukun kevyesti ilmaan, eikä Ensio ennättänyt kuin hieman tukea toista syrjää, ennenkuin tyttö jo oli singahuttanut sen verkkohyllylle.
— Kiitos kaunis, sanoi tyttö. — Olettepa te ystävällinen.
— Ei mitään kiittämistä, neiti, sanoi Ensio kavaljeerimaisen kohteliaasti. — On suuri ilo saada hieman auttaa nuoria suloisia daameja.
Tyttö ei punastunut tai joutunut miellyttävän hämilleen mairittelusta, kuten Ensio oli odottanut. Mutta hän — remahti äänekkääseen nauruun!
— Kylläpä te osaatte! Hahahaa!
Hänen raikuva naurunsa täytti koko vaunun.
Nuori lääketieteen kandidaatti, joka ei ollut osakunnassaan tottunut siihen että hänen kohteliaisuuksilleen naurettiin, ällistyi ensiksi hieman, jopa suutahtikin. Mutta sitten tytön tarttuva hilpeys sai hänetkin vastustamattomasti valtaansa. Hän sanoi hymyillen:
— Pyydän tuhannesti anteeksi, jos kohteliaisuuteni ei miellyttänyt teitä. Se oli vakavasti tarkoitettu, sen vakuutan.
Tyttö koetti väkipakolla hillitä naurunpuuskaansa.
— Päinvastoin, se miellytti minua vallan tavattomasti. Minä muuten vain sain äkkiä sellaisen vietävän halun ruveta nauramaan. Minä olen sellainen, nähkääs.