— Niinkö? sanoi Ensio venytellen sanaa hieman ironisesti.
Olen jo tehnyt häneen vaikutuksen, ajatteli hän itsekseen. Nyt on parasta olla diplomaattinen.
Hän poltteli siis savukettaan ääneti ja katseli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän oli näennäisesti kokonaan unohtanut vastapäätä istuvan matkatoverinsa.
Ei tyttökään puhunut mitään. Hän tarkasteli uteliaasti muita matkustavaisia: seurasi mielenkiinnolla kauppamatkustajien kortinlyöntiä ja katseli Courths-Mahleria lukevaa nyrpeännäköistä neitiä. Kun hän oli huomioinnut kaiken, mitä vaunussa huomioitavissa oli, rupesi hänkin katsomaan ulos ikkunasta.
— Ulkona sataa, sanoi tyttö.
— Hm.
— Aamulla oli vielä kaunis ilma, kun ajoimme hevosella asemalle.
— Niinkö?
— Olimme vallan myöhästyä junasta, sillä Liisu rupesi ontumaan. Liisu, se on minun tammani.
Ensio painoi savukkeensa sammuksiin tuhkakupissa.