Kyllevi ei vieläkään ollut toipunut hämmästyksestään. Hän katseli
Veikko-Ilmaria kuin ilmestystä.
— Kiitos omenasta muuten, sanoi Veikko Ilmari. — Se on aika hyvän näköinen.
Häntä rupesi kovasti naurattamaan.
Silloin tyttökin purskahti nauruun. Hän nauroi kauan, makeasti ja heleästi.
— Voi jusupoffi sentään, kun minä luulin teitä Nisseksi! Mutta mitä myrkyn pakanaa teidän piti mennä piiloon sinne sanomalehden taakse. Oma syynne!
— Ei se mitään tee, nauroi Veikko-Ilmari. — Tämähän on hyvin miellyttävä tapa tutustua. Toivottavasti ette aivan kovasti pettynyt, kun sanomalehden takaa ei ilmestynytkään Nisse, vaan ainoastaan minun vähäpätöisyyteni.
— Mitä vielä, sanoi Kyllevi ja puristi hänen kättään. — Te olette nähtävästi visu poika, tekin.
— Toivottavasti, sanoi Veikko-Ilmari ja purskahti uudelleen nauramaan.
— Ei mutta teillähän on oikein univormu! huusi Kyllevi samassa. — Kas kun en heti hoksannutkaan. Luulin teitä vain tavalliseksi siviiliaasiksi.
— Niinkö?