Luutnantti Launo ei viitsinyt asiaa enää ajatellakaan. Hän levitti
Iltalehden eteensä ja ryhtyi lukemaan.
Yht'äkkiä jokin kova esine ponnahti sanomalehteä vastaan ja luisui hänen syliinsä. Se oli iso, kaunis, punaposkinen omena.
Veikko-Ilmari katseli äkisti ylös, kun samassa toinen samanlainen omena osui lehteen ja putosi lattialle.
Mitä hittoa, kummitteliko täällä?
Eteisen pimeästä oviaukosta kuului vallatonta naurunkikatusta, ja nuori tyttö hyppäsi riemuiten sisälle saliin.
Mutta Veikko-Ilmarin nähdessään hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa ja jäi suu auki tuijottamaan häntä. Tytöllä oli päässään märkä ylioppilaslakki, ja hänen päällysvaatteistaan valui vettä salin hienolle turkkilaiselle matolle.
Hänellä oli vielä kolmas omena kädessään, mutta sen hän hämmästyksissään pudotti lattialle, keskelle vesilätäkköä.
— Mitä hittoa! huusi tyttö. — Minä luulin että se oli Nisse!
Veikko-Ilmaria rupesi hymyilyttämään. Tytön ilmeinen hämminki teki hänet sitäpaitsi aika sieväksi. Hänessä on ujoa aito maalaisuutta, ajatteli Veikko-Ilmari ja nousi seisomaan.
— Ei, minä en nähtävästi kylläkään ole Nisse, minun nimeni on Launo. Te olette luultavasti neiti Kyllevi Selin?