— Vai Veikko-Ilmari! Tulee hän, tulee tietystikin minun puhettani kuulemaan, sanoi Elvi ja meni huoneeseensa.
— Hei hellumarei! huusi Kyllevi. — Kyllä minäkin silloin sinne tulen.
Ja ihan viivana vielä!
6.
Kyllevi istui osakunnan kokoussalissa Elvin puhetta kuuntelemassa. Tai oikeastaan hän ei paljoa kuunnellut, istui vain tuolillaan ja väänteli päätään koko ajan. Hän katseli sivulleen ja taakseen ja tähtäsi katseensa ovelle päin joka kerta kun se aukeni ja joku myöhästynyt kansalainen tuli varovaisesti sisään. Mutta hän ei kaikesta päättäen nähnyt sitä henkilöä, jota hän haki, sillä sitä myöten kuin aika kului, kävi hän yhä nyrpeämmän näköiseksi.
Lopulta hänen oli enää mahdotonta hillitä itseään, ja kun Elvi samassa lopetti lennokkaan alustuksensa ja keskustelu rupesi kankeasti ja verkalleen pääsemään käyntiin, nousi Kyllevi varovaisesti tuoliltaan ja hiipi klubihuoneen ovea kohti.
Aivan ovensuussa istui Nisse, ja Kyllevi kuiskasi hänelle ohimennessään:
— Eikö sen luutnantin pitänyt tulla tänne, vai kuinka?
— Piti kyllä, sanoi Nisse. — Mutta hän soitti äsken, ettei hän pääsekään Santahaminasta ihan kokouksen alkuun. Hän lupasi tulla vasta vähän myöhemmin. Mitä sinä hänestä tahtoisit?
— Enpä juuri mitään erikoista, sanoi Kyllevi välinpitämättömästi ja luisui nokkelasti ovenraosta klubihuoneeseen.
Klubihuoneen sohvapöydän ympärillä istuivat Irja Heimo, Arma Walli ja Maire. He olivat ottaneet huolehtiakseen tarjoiluhommista ja pitivät itseään senvuoksi etuoikeutettuina istumaan kokouksen aikana klubihuoneessa rupattelemassa.