— Voi jusupätkä, kyllä minä niitä osaan, ja niin vesmoja, että te varmasti kuuntelisitte vaikka viikon syömättä. Esimerkiksi »Luostarin kellot», joka on niin liikuttava että minua aina rupeaa itkettämään, tai »Isontalon Antti» tai »Melperi lähti sotaan».
— Mutta ei noin surullisia. Tahtoisimme kuulla jotakin hauskaa.
— Kyllähän minä hauskojakin osaan. Tästä laulusta minä etenkin kovasti tykkään…
Kyllevi hyppäsi tuolille seisomaan ja aloitti laulunsa kuulijakuntansa suureksi riemuksi:
Sielläpä vasta hauskaa oli Kilu-Kallen häissä, sielläpä vasta hauskaa oli, morsiankin oli päissään…
Kukaan ei ollut huomannut, että keskustelukysymys juuri oli loppunut ja kokous julistettu päättyneeksi. Ovi kokoussaliin oli Kyllevin laulaessa avattu, ja kynnykselle jäivät inspehtori, professori Dahlius, sekä kuraattori ja osakunnan muut pomot hämmästyneinä seisomaan.
Kyllevin laulu katkesi äkkiä kesken. Hän tuijotti inspehtoriin ja inspehtori tuijotti häneen. Mutta vielä enemmän kuin inspehtorin kunnianarvoisa professorinnaama kauhistutti häntä se sanomatonta paheksumista kukkuroillaan oleva katse, jonka Elvi professori Dahliuksen takaa tähtäsi häneen.
Huoneessa oli äkkiä syntynyt haudanhiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään. Kunpa he edes sanoisivat jotakin, toruisivat tai huutaisivat, ajatteli Kyllevi itsekseen. Mutta tämä kammottava vaitiolo!
Kyllevin entiset kuulijat olivat noloina vetäytyneet sivullepäin ja yrittivät näyttää siltä, kuin ei heillä olisi mitään koko asian kanssa tekemistä. Kyllevi huomasi äkkiä seisovansa tuolillaan ihan ypöyksin keskellä huonetta, kaikki hirveän vakavat katseet kohdistettuina itseensä. Hän jähmettyi kauhusta ja silmäili ympärilleen ikäänkuin jotakin apua anoen, mutta kaikkien kasvot ilmaisivat tylyä säälimättömyyttä.
Kyllevin silmät täyttyivät vähitellen kyyneleillä.