— Niin juuri, sitten loppupuolella nimittäin, kun saatiin tanssia. Minä en yhtään uskalla ajatellakaan sitä, mitä aikaisemmin tapahtui. Se oli pöyristyttävää. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan olen semmoinen hunsvotti, että minä aina panen maailman kirjat sekaisin. Ja kun ne toiset vielä hassuttivat minua hoilaamaan. Senkin hävyttömät koirankuonolaiset jättivät minut sitten vielä sinne yksin tuolille keskelle lattiaa. Selkäänsä tarvitsisivat, ja oikein isän kädestä. Niin, se vasta oli makkaratemppu, se minkä teitte, kun pelastitte minut kliisteristä. Kiitos ja kunnia teille siitä, luutnantti. Te olette jukulauta ainoa kenslemanni koko sakissa.
Ja Kyllevi puristi lujasti Veikko-Ilmarin kättä.
— Älkää viitsikö turhia, sanoi Veikko-Ilmari ja säilytti Kyllevin kättä omassaan. — Ei suinkaan se asia lopultakaan niin kovasti vaarallinen ollut. Mutta älkää sentään toiste huoliko laulaa sellaisia lauluja seurassa, ettehän? Kättä päälle, eikö niin?
Kyllevi punehtui hieman. Mutta katsoi sitten suoraan Launon sinisiin silmiin ja sanoi:
— Olkoon menneeksi sitten. Koetan ainakin parastani. Taisi se olla vähän pahasti tehty eilen, vaikka en minä tässä suotta viitsi murhettakaan kantaa. Elvi tietysti on raivonnut koko aamupäivän, kun minun piti olla semmoinen tomppeli. Vihdoin julistin hänelle, että nyt minä lähden lavistamaan kaupungille, sillä minulla on treffi teidän kanssanne, ja sitten minä paiskasin oven kiinni hänen nokkansa edestä.
— Kerroitte siis Elville…
— Että minulla oli möötti? No totta kai, ihan viivana. Minua rupesi lopulta harmittamaan, kun hän istui kuin pataässä sen rokokoo-kirjoituspöytänsä ääressä ja vain haukkui. Oli ihan oikein, että hän sai tietää sen, hän kun kuulemma on niin hassun pihkaantunut teihin.
— Mitä?
— Niin Maire ainakin väittää. No, herranpieksut, kannattiko tuosta nyt noin punastua. Vai ehkä tekin olette pihkassa häneen?
— Tämä Rembrandtin vanha munkki on suurenmoisen hieno, eikö teistäkin? sanoi Veikko-Ilmari.