Ja sitten he kulkivat ääneti parin huoneen läpi.
— Taide on sentään huissin intresanttia, julisti Kyllevi viimein. — Paljon mukavampaa kuin juridiikka. Minä rupeankin lukemaan taidehistoriaa ja heitän pellolle koko lain.
— Onneksi olkoon, sanoi Veikko-Ilmari. He olivat pysähtyneet Munchin uimakuvan eteen.
— Hyi olkoon, sanoi Kyllevi. — Nuo herrassöötingit tuossa ovat niin apposen alasti, ettei niitä ilkiä katsellakaan.
— Erinomaisen etevä taulu, minun mielestäni, sanoi Veikko-Ilmari. — Mutta taiteen ja siveyden suhteesta en tahdo mennä väittelemään, siinä asiassa voitte ammentaa itsellenne oppia dosentti Kaunosen luennoilla.
Kyllevi lensi kuin perhonen taululta taululle, ihastui välittömästi nähdessään jotakin oikein kaunista ja lausui peittelemättä julki paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.
Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä hänen edessään.
Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan. Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.
Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä riippuvia naisten muotokuvia.
— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat monta vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä. Te olette minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä kallisarvoiset taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat kuin elävät tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot omenat, teidän ruskea tukkanne…