Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.
Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja hänen huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät, kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.
Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.
— Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi korviaan.
Ei kuulunut askelia.
Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.
— Kyllevi!
Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.
— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria suuhunsa!
— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.
Luutnantin ääni oli rukoileva.