Nyt se pamahti!
Kyllevi kalpeni äkkiä ja katseli Veikko-Ilmariin. Hän kohtasi Veikko-Ilmarin ällistyneen, surullisen, sinisen katseen. Kyllevistä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jähmettynyt hänen rinnassaan, kun hän näki tuon katseen. Nyt oli kaikki lopussa!
Kyllevi ei yrittänytkään puhua mitään, ei selitellä. Hän jätti Elvin ja
Veikko-Ilmarin vieretysten istumaan empire-sohvalle ja juoksi tiehensä.
Hän hiipi läpi salin, missä Mia-täti yhä soitteli Schumannia, ja päätyi
lopulta Nissen huoneeseen.
— Mikä sinun on? kysyi Nisse, joka käväisi savukkeita noutamassa. —
Mitä varten sinä täällä yksinäsi murjotat?
Kyllevi yritti nauraa.
— Minun rupesi tekemään niin hassusti mieli laulaa sitä laulua. Ja Elvi sanoi, että minä häiritsin. Mutta täällähän ei kukaan kuule.
Ja Kyllevi alkoi:
Köyhä Suomen kansa raappi varpaitansa. Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on!
— Eikös ollutkin hauska viisu, vai mitä, Nisse? Ja tämän punakaartilaisten lauluun valkoiset lisäsivät:
Kärsimysten malja
on täynnä rapakaljaa!