— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä arvelette?
— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!
Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena hoilaamaan:
Hamppari loikki maantien poikki, ja lakki oli kaheliansa, juu!
— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja sitten siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa…» No, mitä te nyt minuun noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?
— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi, sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.
— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka solmussa, kun minä yritän pitää hauskaa.
— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän rappukäytävässä.
— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.
— Niin, ajatteles, Veikko-Ilmari, jatkoi Elvi mitään piittaamatta. —
Tulin kotiin päivällisille ja tapasin äkkiarvaamatta paraatirapuissa
Kyllevin suutelemassa erästä tuntematonta herraa, jolla oli tyköistuva
musta palttoo ja knallihattu. Mikä skandaali! Ennenkuulumatonta!