— Huh sentään, kun täällä tulee kylmä. Olemme vissiin jo hiivatin korkealla. Helsinkiä tuskin enää näkyykään.
— Palatkaamme alas sitten, sanoi Veikko-Ilmari. — Mikä tässä muu auttaa.
Kone rupesi hitaasti solumaan alemmaksi.
— No, Kylleviseni, mitä sinä mietit?
— Ajattelen vain, että eiköhän sittenkin olisi parasta, jos minä jättäisin yliopiston ja menisin sinne keittokouluun? Niin pääsemme kohta naimisiin.
Veikko-Ilmari hymyili.
— Aivan kuten haluat, pikku Kyllevi.
Kohta oltiin taas aivan Helsingin yläpuolella. Kyllevi pelkäsi jo, että kone ihan hipaisisi Kansallismuseon tornia.
Kyllevi imuroi täyttä kurkkua.
— Hei vaan, tästedes minä tahdon lentää jokaikinen päivä.