Näin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se tuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan muukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä Pyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät takaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi, että tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki. Ja kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein kiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden silmiin.
»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen munkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen, kun jäit Kuhasaloon?»
»Kyllä, jos täällä on hyvä olla.»
»Sinä taidat olla vikkelä poika?»
»Sitähän ne kaikki ovat sanoneet.»
»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja laulaakin.»
»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan kuulua, mitä sinä laulat!»
Ja niin aloitti poika lapsen äänellään:
»Vieras tuli Viron takoa. Pyhä Ilja Inkeristä, alkoi kirkkoa kohota, säässynätä saaren päähän, risti miehet mielihyvin, vaimot vastenmielisetkin. Ilja, pyhän miehen poika, veessä kastoi karjalaiset, silmät risti riitamiesten, sovitti sotaisen kansan. Hajalle ilon saattoi, sulosanat Sotkumalle. Liperille liian hyvät.»
Kun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin, mutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka olivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi, sitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen laulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se surumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies näytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.