»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi olla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»
Vanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa. Ja minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan hyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset kantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat niillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut kansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon otollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa antoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa hyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta toivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt huolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi toimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.
Ja munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan kansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja toivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon vallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien päivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä istuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa kaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti? Hänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta mikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi, seutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan sopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.
Tuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja käveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen hän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen pisteeseen.
»Uskallanko ottaa tämän kansan onnen niskoilleni?» kysyi hän itseltään.
Katse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä pelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä. Silloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.
»Minä teen sen!» — tulivat silloin sanat.
Munkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko Pohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen saakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut luvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.
»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin tuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa tullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan. Pian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin saadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»
Kyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan alle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä maan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin yksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset lehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet kultamohkareina auran edessä.