Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään, ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.
»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat. Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui noin lempeästi.
»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt paljon syntiä — — —»
»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»
»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen ja — — —»
»Ja mitä sitten?»
»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»
»Ei tulla!»
»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»
Tässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin: