»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli hän.
Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni polvilleen portaille.
»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.
»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.
Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt, ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti pilkallinen hymy huulillaan.
Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut, päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.
Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.
»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.
Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että kajahti:
»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan en sitä tee!»