»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»
»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»
Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:
»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»
»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun yritit puolustautua.»
»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»
»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä. Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet pakanoiksi jälleen.»
Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!
Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme. Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja, sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.
Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa, hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan: