»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut sopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt tyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut korjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää toisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan, että hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä olen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin, mutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan tulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni suorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»
Liekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi jonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut jotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja poika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:
»Stefan, veli Stefan! Anna valjastaa hevoset, nyt lähdemme Liperiin!»
Ja lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän suurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.
Itsekseen ajatteli hän:
»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.
Kiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:
»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»
II.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla pakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden palveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin kristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui, pysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta siellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä. Mutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka ilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.
»Miksi hän nyt ottaa meidät näin huonosti vastaan?» sanoi joku.
»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut jälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»