Silloin jyskytti vanha munkki ovelle ja huusi:
»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää meitä luostariveljiä?»
Sisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan vaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:
»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja siksi pidin oven kiinni.»
Joukko meni sisälle ja kuuli siellä vaimon surkean uutisen:
Vaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä sitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli oli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli käsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli silloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut epäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti tunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä pakottanut poikaa puhumaan.
»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa ja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu kaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa oli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien puristaessa vyötäistä ja jalkoja.
Vaimo ei voinut nyyhkytykseltään jatkaa kertomustaan, vaan lopetti sanoen:
»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt käy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»
Esimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi reestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli nousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti: