»Ja se on?»
»Stefan.»
»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän. Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä. Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin silloin ei edes kuolemakaan peloita.
Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen. Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili. Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle ja siunasi hänet.
Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan, jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.
III.
Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut, kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli koko hänen elämänsä tuleva.
Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana, ja kysyi:
»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit sellaista!»
Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa: