Samaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli seitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa Kuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran, että kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi. Pakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja värittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja yksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties koskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin luottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä suojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä kaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan omia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.
Tuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin rekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli kääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua minkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon loppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko matkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa, että he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja nyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin. Koko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka asemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties arvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa lähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja niin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen tietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin vauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon ja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat kuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on huono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!
Niin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin matka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa saanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi uskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja ja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka eipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti epäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin, oli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei Ilja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin karjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan ja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä, että tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen uskonut.
»Tuollaisia miehiä kuin Ilja ei kasva muualla kuin Suomessa!» — sanottiin.
Se olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa itselleen saada.
Tuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä, oli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin tietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä taakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.
Kun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta se oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä hypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi katselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.
»Kuka siellä? Pois alta!» — huusi hän.
Tuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan ja karjaisi karkealla äänellään:
»Pois alta, karjalaiskoirat!»