»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin toinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.
Kun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi jo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi varmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta etumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut nuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.
»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään mustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme karjalaista pakkasen kynsistä.
»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille teemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka ovatkin kuolleita!»
»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne syrjään ja jatketaan matkaa!»
Siinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden lapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja kangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai tahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin yhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin vanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin. Toinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja poika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita huutaen samassa:
»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!
Sinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»
Viipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen mieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.
»Ajakaa kovasti!» — oli viimeinen käsky, ja matka lyheni taas.
Toisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin armeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka elävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja kerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän valtaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin noista pakanoista.»