Tuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä, Karjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa Makarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin kehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja kastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen kerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla oli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan pystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin paikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo nimittivät oikeaksi monasteriksi.
Matka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä siellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue meni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka uteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä kuulua vihainen ääni:
»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin
Kuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»
Ja niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei sillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.
Mutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies, joka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin, että kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut elättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen vierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa heille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien nälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista. Nytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden asukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa autiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä ja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa! Sen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja siellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi pääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä uskontarpeita.
»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan nämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen. »Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat viljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen huoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»
Jo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli tuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää tahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti Kuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset ponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan pihassa.
»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki niitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän astui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden ääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten hänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.
»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute», sanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.
»Pelastakaa heidät keinolla millä tahansa», sanoi vanhus hänelle.