Ja ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin oli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian sen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.
»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen hengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän pelastumisestaan!»
Munkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo samainen vanhus ylös ja sanoi:
»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä aikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne, mistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän luotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on kärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä niinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»
Ja vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi uudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo täydessä tajussaan.
»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle munkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»
Ja kun munkki oli mennyt, kysyi hän vaimolta:
»Kuka olet ja miten jouduit tielle?»
»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten jäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»
»Ovatko nämä molemmat sinun lapsiasi?»